”Kysymys kristityille: Eikö ole jotenkin hassua toistaa samoja syntejä ja sitten pyytää niitä Jumalalta anteeksi? Ajatelkaa, jos vaikka joku aina varastaa ja sitten tunnustaa syntinsä Jumalalle, ja sitten taas varastaa. Tai jos joku tappaa jonkun, pyytää sitä anteeksi, ja sitten taas tappaa?”

Tästä erään japanilaisen kysymyksestä palautui elävästi mieleeni vuosien takainen tilanne sukulaistyttöjeni kotona. Siskokset olivat silloin aivan pieniä taaperoita ja nuorempi heistä opetteli ottamaan ensimmäisiä askeleitaan. Seisomaan noustessaan pikkuinen horjui hurjasti ja haki tasapainoa kun pystyi ottamaan muutaman askeleen. Hänen vuotta vanhempaa isosiskoaan huvitti kovasti sellainen leikki, jossa hän meni pikkusiskonsa taakse ja tönäisi kävelyharjoittelijan nurin. Maahan kupsahtanut pikkusisko kirvoitti naurun kaatajan huulilla.

Aikuisten mielestä tällainen käytös oli perin epäurheilijamaista, ja tätä ilkikurista isosiskoa vaadittiin pyytämään pikkusiskoltaan anteeksi, kun oli tönäissyt häntä. Tästä ei seurannut muuta muutosta ongelmalliseen käytökseen kuin se, että tönäistyään taas kerran pikkusiskonsa nurin, isosisko nopeasti pyrähti pikkusiskon eteen ja sanoi kuuluvalla äänellä: “Anteeksi!” Sitten hän kiersi siskonsa taakse odottamaan, että tämä nousee jälleen seisomaan ja sama meno jatkui. Hän oli oppinut mitä pitää sanoa, jos on tönäissyt siskon nurin, mutta hän ei ollut vielä sisäistänyt sitä, ettei niin saisi tehdä.

Kyllä me aikuisetkin kristityt saatamme sanoa toistemme ja Jumalan edessä täysin mekaanisen anteeksipyynnön, ilman mitään ymmärrystä aiheuttamastamme pahasta mielestä, ilman katumusta ja halua lopettaa synnin tekeminen. Tässä japanilainen kysyi eikö se ole hassua, mutta sitähän se ei todellakaan ole. Se on hyvin ikävää, sekä itsemme että lähimmäistemme kannalta – ja mitä rajummasta synnistä on kyse, sitä traagisempaa se on, ja olemme silloin isossa vaarassa paatua kokonaan. Kaikenlainen synti vahingoittaa omaa sisintämme, lähimmäisiämme ja suhdettamme Jumalaan.

Jos olisimme omassa varassamme, omatuntomme voisi kovettua ja kuolla. Mutta meidän toivomme on Jumalassa, joka tekee kuolleista eläviä. Jumalan Henki voi herättää meitä paatuneitakin katumaan tekojamme, ja silloin meille tulee kiire Jeesuksen luokse. Ehtoolliseltakaan ei silloin malta olla poissa. Niin kauan kuin Pyhä Henki meitä nuhtelee synnistä ja muistuttaa siitä, että synnit on anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, ja hiljaa taivuttelee tekemään hyvää, olemme onnelliset.

Jos kysyt oletko jo mennyt liian pitkälle vai vieläkö on toivoa, Saarnaajan kirja vakuuttaa: “Niin kauan kuin ihminen elää, hänellä on toivoa.” (Saarn. 9:4) Jos olet elossa, Jumala kutsuu sinua ja on valmis ottamaan avosylin vastaan jokaisen tuhlaajapojan ja -tytön.

Pikkusiskoaan töninyt isosisko kasvoi ja varttui, ja niin myös hänen ymmärryksensä oikeasta ja väärästä. Meidänkin tulee kasvaa Jumalan lapsina niin, että eläisimme Jumalalle kunniaksi.

“Rukoilemme, että eläisitte Herralle kunniaksi ja kaikessa hänen mielensä mukaan ja että kantaisitte hedelmää tekemällä kaikkea hyvää ja kasvaisitte Jumalan tuntemisessa.”

Kol. 1:10